Mustavalkofilmille

Mustavalkofilmiä, kuvaamista, kehittämistä ja vedostamista.

Lukioaikaan ja vähän sen jälkeen tuli viettettyä huomattavan paljon aikaa Tampereen Kameraseuran labrassa pääkirjasto Metson kellarissa. Kaverit osasivat etsiä minua sieltä, se oli sitä aikaa ennen kännyköitä jolloin kapakassa baarimikko saattoi huutaa metelin yli että ”onks täällä Jussi Ristilä paikalla” ja heläyttää lankapuhelimen tiskiin. Labrassa ei lankapuhelinta ollut, siellä piti käydä. No kaverit sitten kävivät.

Tässä kohdassa tarinaa on kolmen vuosikymmenen siirtymä, kolmen sekunnin blackout ja siirrytään häivekuvalla vuoteen 2020. Mustavalkofilmin kuvaamisessa ja vedostamisessa oli 30 vuoden tauko.

Filmille kuvattaessa ei näe heti mitä tuli. Pitkä 36 kuvan rullakin on sen verran lyhyt että tulee harkittua tarkemmin mitä kuvaa. Filmi maksaa ja kehittämisessä on oma vaivansa. Valotusta pitää miettiä, sitä ei voi tarkistaa kameran näytöltä. Toisaalta hinnan ja vaivan vuoksi rullan haluaa kuvata loppuun ja sehän tarkoittaa että negatiivien ja kuvien näkeminen lykkääntyy entisestään jos rulla jää kuvatessa vajaaksi. Mielenkiintoinen paluu 30 vuoden takaiseen aikaan.

Kurssilla teimme tehtävän jossa kirjoitimme itsestämme aanelosen verran. Papereita vaihdettiin päikseen ja toisen paperista alleviivattiin viisi sanaa. Nämä tulisi paperin kirjoittajan kuvata, ja minulle tehtäväksi tulivat ”Isäni”, ”Perheellinen”, ”Musiikkiharrastus”, ”Taide” ja ”Tunne”. Toinen tehtävä oli kuvata ja vedostaa viisi mustavalkoista kuvaa, joten tehtävät yhdistämällä päätin kuvata nuo aiheet mustavalkofilmille ja vedostaa sitten pimiössä perinteisellä kemiallisella menetelmällä valokuvapaperille. Sarjaa kun piti kuvata päätin että kuvaan kaikki kuvat kotona oman elämäni yksityiskohtien kautta. Ei yhtäkään ihmistä suoraan vaan jotekin minuun liittyvien yksityiskohtien kautta. Eiköhän siitä sarja syntyisi.

Filmien kehittäminen sujui ihan mukavasti kodinhoitohuoneessa. Filmit kasetista spiraalille ja purkkiin pilkkopimeässä. Sitten kemikaalien valmistus oikeaan lämpötilaan ja filmin kehitys. Kuivumaan asettaessa näki jo että kyllä siellä jotain on. Ei mennyt ainakaan ihan pieleen.

Vanhan filmiskannerin omistajana sain positiivikuvia näkyville digitaalisesti, mutta perinteinen keino on tehdä pinnakkaisvedokset asettamalla filmit lasin alle valokuvapaperille ja valottamalla paperi pimiössä.

Päätin vedostaa kuvat suoraan Ikean edullisiin raameihin, ja siitä tuli vedoksen koko. Päätin myös vedostaa filmin reunat näkyviin korostaakseni sitä että kuva on oikea vanhan ajan valokuva, filmille kuvattu ja pimiössä vedostettu. Vedostamisen tein yliopiston kurssin vuokraamassa Vastavalon labrassa Tampereen Kalevassa.

Tämmöisiä niistä sitten tuli.

Bonuksena vielä öinen Peltolammi. Miljöö on kuin Kaurismäen elokuvasta, jostain tuohon tuli vielä tuo rättisitikkakin.

Vanhan liiton menetelmiä

Valokuvausopintoni yliopistolla ovat edenneet vaiheeseen jossa opiskellaan valokuvauksen (varsin perinteisiä) menetelmiä. Juu, muistan vielä filmin, ja olen kirjoittanut Kodachromelle muistokirjoituksen vuonna 2009. Tämän jälkeen koko Kodakin filmivalokuvaliiketoiminta on siirtynyt mielenkiintoisten vaiheiden jälkeen UK:n Kodakin eläkesäätiön omistaman Kodak Alaris -yhtiön nimiin. Perinteistä Kodakia siten kuin me dinosaurukset sen muistamme, ei enää ole. Eikä sen kummemmin perinteistä Ilfordia tai perinteistä Agfaa.

Filmille näyttää käyvän kuten LP-levyille. CD-levyjen vallattua markkinat uusia levyjä ei enää juuri prässätty. Sitten vinyylilevyistä tuli harrastajapiirien kiinnostuksen kohde, myöhemmin harrastustoiminta voimistui ja nyt LP-levyjä julkaistaan jälleen ja uusia levysoittimiakin tulee markkinoille. Digikameroiden vallattua markkinat filmiliiketoiminta supistui voimakkaasti, ammattilaiset ja harrastajat siirtyivät digitaaliselle puolelle, pieni porukka jäi edelleen filmikuvaamisen pariin ja nyt tuo kasvava harrastajayhteisö luo uusia markkinoita kemiallisen valokuvan tuotteille. Kodak Alariksella ollaan siirtymässä kolmeen vuoroon tehtaalla kun joku aika sitten pärjättiin yhdellä. Ehkä saatavilla on kohta taas uusia filmikameroita ja suurennuskoneitakin, ainakin tutut Kodakin ja Ilfordin filmituotteet ovat palanneet filmihyllyihin.

1970- ja 1980-luvuilla kuvasin paljon filmille. Kaverit tiesivät etsiä minua Tampereen pääkirjasto Metson kellarista aikana jona kännykät eivät mahtuneet taskuun ja kuuluivat varakkaimmille bisnismiehille. Olinpa Tampereen Kameraseuran puheenjohtajakin pari vuotta. Sitten tuli muita kiireitä: Opinnot, työt, perhe ja niin edelleen. Harrastukseen pimiössä ei tahtonut löytyä aikaa. Vuodet vierivät, tuli vuosituhannen vaihde ja digitalisaatio valokuvauksessa eteni harrastajien ulottuville. Filmi jäi ja digikamerat seurasivat toisiaan. Digi ohitti nopeasti kinofilmin teknisessä mielessä, ensin rakeettomilla taivailla ja sitten myös terävyydessä. Sitten jäi jo rullafilmikin taakse teknisessä mielessä. Printterit kehittyivät, pigmenttimusteiden säilyvyys koheni ja ei ollut enää mitään teknistä syytä kuvata  kino- tai rullafilmille. Photoshopilla ja sittemmin Lightroomilla työskentely voitti tehokkuudessaan pimiötyöskentelyn kertaluokalla tai kahdella. Tuntien terävöintimaskauksen pimiössä (johon pystyi vain taitava laborantti) teki Photoshopissa minuutissa ja myöhemmin Lightroomissa sekunneissa yhdestä liukusäätimestä. Niin, liukusäätimestä kuvaa katsoen ja tehosteen voimakkuutta säätäen. Filmimaski oli ainutkertainen (silloin kun se edes onnistui).

Matkan varrella on kertynyt pieni sekalainen Pentaxin filmirungon ympärille koottu kinofilmijärjestelmä. Perskoululaisen ja lukiolaisen rahoilla ei ihmeitä hankittu mutta paljon sillä järjestelmällä kuvattiin. Digiajan pokkari- ja siltakameroita on muistona vitriinissä ja pidempään kuvasin Canonin 5D -digirungon ympärille kootulla laadukkaammalla kinofilmikoon digijärjestelmällä. Sitten vaihdoin pieneen ja kevyeen Olympuksen Micro Four Thirds -järjestelmään. Nyt kun eteen tuli taas filmikuvamista mietin pitkään jotta millä sitä filmiä kuvaisin. Vanha rupuinen Pentax sieltä vitriinistä? Faijallakin on joku Nikkormat, jos lainaisi sitä? Vai sitten kuitenkin joku filmiajan uudemman pään Canon johon sopisivat nykyajan EF-kiinnityksen objektiivit joita minulla on hyvä kokoelma sen 5D:n jäljiltä? Niinhän siinä sitten kävi että kun aikansa mietti niin innostui ja homma lähti taas ihan lapasesta.

Myöhäinen syksy 2019. Vanhojen käytettyjen kameroiden megastoreen Kameratoriin ostoksille. Mielessä on jo aika varma tieto siitä mitä olen hankkimassa, haluan ison ja hyvän 1990-luvun rungon isokokoisille ja hyville objektiiveilleni. Nettisivuja on plärätty jo kuukausi pari.

EOS-1 oli Canonin viimeinen filmiajan kinofilmirunkojen lippulaivatuote. Parasta ja kestävintä mitä ammattilaisille tarjottiin. Ensimmäinen EOS-1 esiteltiin 1989, EOS-1N esiteltiin 1994 ja viimeisenä vielä EOS-1N RS. Filmiaikaan kuvausnopeus oli kuin nykyajan megapikselit. Ammattilaiselle luonto- ja urheilukuvauksessa kuvausnopeus oli kriittinen tekijä, filmithän olivat tietenkin kaikille samat. EOS-1 pystyi peräti 5,5 kuvan nopeuteen 8 sormipariston pystykuvauskahvalla, ja EOS-1N RS peräti 10 kuvaan sekunnissa sillä RS oli varustettu puoliläpäisevällä peilillä jota ei kuvatessa liikutettu. Kuvat otettiin peilin läpi. 10 kuvaa sekunnissa tarkoitti sitä että 36 kuvan ”pitkä” rulla kesti 3,6 sekuntia. Luin näiden kameroiden esittelyitä ja testejä kameralehdistä tuolloin ja muistan että 10 kuvaa sekunnissa saattoi jo repäistä filmin, erityisesti täällä pohjoisen pakkasissa. Ja haaveilin että kyllä tuollainen EOS-1 olisi aivan ihmeellinen kamera. En uskonut sellaista koskaan omistavani…

Siinä se nyt sitten on keittiön pöydällä. EOS-1N Power Booster PB-E1 -paristokahvalla. Vähän kulumaa mutta tikittää kuin kello ja raksuttaa sen 5,5 kuvaa sekunnissa. Alan nähdä sieluni silmin maailmaa taas mustavalkoisena, rakeisena ja välillä jyrkkänä. Samalla mukaan tarttui filmiä ja kehitystarpeita, hienon viiden filmin kehityspurkkinikin olen jonnekin hukannut noin kymmenen muuton aikana sen jälkeen kun filmikuvaaminen jäi. Lyhyen kameraan tutustumisen jälkeen lataan kameraan Ilfordin 400 ASAn mustavalkofilmin. Tuttu surina vetää filmin ottopuolalle ja kamera on valmis käyttöön.

Lopuksi vielä muutama mustavalkoajan kuva jotka löytyivät kamoja penkoessa. Tätä kohti!

Rakkaudesta lajiin

”Ei voi tietää kun on amatööri”, sanoi jonkun sortin poravasaraa käsissään pitelevä epätoivoinen sisustustaja remppaohjelmassa.

Väärin. Kyllä amatöörin pitää tietää.

Sana amatööri johtuu latinan verbistä amare, rakastaa. Amatööri rakastaa harrastustaan tai toista työtään, jota hän tekee rakkaudesta enemmän kuin palkasta. Ei amatöörin tarvitse olla yhtään huonompi kuin ammattilaisen, ero tekemisessä on muualla. Amatööri saa valita mitä tekee, ammattilainen tekee mitä palkan eteen vaaditaan.

Olen valokuvannut noin kuuden vanhasta. En ole kuitenkaan valokuvannut juuri mitään työkseni. Työni ovat olleet aina jossain muualla: teatteritekniikassa, Nokian matkapuhelimissa, sosiaalialan yrittäjyydessä. Pääosalla tämän sivuston kuvista ei ole mitään kaupallisia julkaisuoikeuksia, vaan ne on kuvattu ihan omaksi iloksi. Myös julkaisu täällä on tehty ihan vaan omaksi ja sinunkin iloksesi.

Nyt tämä amatööri miettii mitä tekisi tällä valokuvauksen saralla seuraavaksi. Haluan kuvata enemmän. Haluan kuvata paremmin. Haluan kuvata itselle ja muille merkityksellisemmin.

Nyt lähdin Lapin Yliopistoon opiskelemaan. Ryhmä on mielenkiintoinen, opetusohjelma on kiinnostava ja haastava.

Yhtenä ensimmäisistä tavoitteistani on kasata portfolio. Haaste on yllättävän vaikea, sillä en oikeastaan edes tiedä mitä olen kuvannut kaikki nämä vuodet. Muutaman kuvan poimiminen tälle sivustolle oli jo haaste sinänsä. Ensimmäisenä tehtävänäni siis selvitän mitä olen kuvannut eniten ja missä parhaat kuvani lymyävät. On aika sukeltaa kymmenien vuosien arkistoihin, digitaalisiin sekä ihan konkreettisiin negatiivikansioihin ja paperivedoskasoihin.

Portfolion kokoamisen ohella aion kirjoittaa kuvaamisesta. Tekstejä syntynee niin valokuvauksen teknisestä kuin ilmaisullisestakin puolesta, ja käytännön kuvausasioista tässä ajassa. Yksityisyyden sekä tekijänoikeuksien rajoittamassa maailmassa on monta mutkaa matkassa kun ottaa kameralaukun mukaansa.

En vielä tiedä mihin tämä tie vie. Tervetuloa mukaan matkalle!